Mulla on mahareppu. Se on ollut siinä jo kauan. Välillä se on pienempi, välillä näyttää siltä että se roikkuu enemmän. Jokatapauksessa, se häiritsee. Jopa siinä määrin, että olen yrittänyt tehdä asialle jotain.

Vuosi sitten mä tein päätöksen nro 745... tai siinä paikkeilla. Tuli sellainen pakottava tarve tehdä ihan konkreettinen muutos, elämäntaparemontti. Ostin Fitfarmin 6 viikon treeniohjelman ja päätin noudattaa sitä pilkulleen. Sitouduin omassa mielessäni, psyykkasin itseni apinanraivoon päättäen että nyt lähtee läski!

Joka aamu lähdin reippaana lenkille koiran kanssa. Välillä vitutti melkein yhtä paljon kuin koiraa, jonka revin joka aamu klo 06.00 lämpimästä pedistään ulos, kevättalven raikkaaseen kaatosateeseen. En kehdannut juosta ihmisten ilmoilla, joten suuntasin lenkkini metsään... siellä kukaan ei näe miten viiden juoksuaskeleen jälkeen puuskutat kuoleman kielissä, keuhkot repeämispisteessä ja jalat maitohapoilla, kiroten että mikä helvetti pakotti vetämään sitä Fazerin sinistä kaks levyä kerrallaan. Se, että kaupassa on tarjouksella kaksi levyä 4e, ei tarkoita sitä, että sitä on pakko ostaa ne kaksi levyä... tai että ne on pakko syödä samana päivänä.

Enivei... suuntasin siis metsään. Siellä me koikkelehdittiin koiran kanssa aamuhämärissä, pitkin metsäisiä polkuja... Koira juoksi pää mättäissä, haistelleen yöllisten kulkijoiden jälkiä. Välillä tuon saalistajan oli mahdoton vastustaa sisäistä viettiään, joten äkillinen riuhtaisu pakoon lähtevän rusakon perään aiheutti itselleni mukavaa lisää liikuntaan. Tunsin itseni lähes ninjaksi; jatkuvasti varuillaan, valmiina reagoimaan sekunnin murto-osassa yllättäviin tilanteisiin. Hajjjaaah!!!

Aamuisessa metsässä on kiva liikkua. On hiljaista, kylmää, märkää... ja pikkuruiset hämähäkkiset ovat ahkerasti kutoneet verkkojaan ja vedelleet siimoja puusta puuhun, polun ylle. Mielessäni kehittelin patenttia aamuisille metsäjuoksijoille; jonkinlainen lippalakki, jossa edessä olisi seittikeräin. Jonkinlainen kevyt keppisysteemi, joka keräisi seitit niin, ettei niitä tarvitsisi nenällään halkoa. Ideaa pitänee vielä kehitellä, tai sitten hautaan sen samaan lokeroon muiden paskojen ideoitteni kanssa. Tuskin tuolla miljonääriksi yltää kuitenkaan, että antaa olla.

Niin, vaikken noista aamuisista lenkeistä ehkä ihan joka aamu nauttinutkaan, sitkeänä sissinä sinne kuitenkin itseni kampesin. Aineenvaihdunta kuulemma lähtee sitten liikkeelle. En ole asiasta ihan vakuuttunut. Minun aineeni tuntuvat jämähtäneen tuohon keskivartalon paikkeille... siihen mahapussiin.

No, kävin salilla monta kertaa viikossa treenaamassa. 6 viikkoa vedin treenin läpi pilkulleen. Vaikka väsytti ja vitutti, tein sen silti. Ruokavalio meni remonttiin, noudatin ohjeita tarkalleen. Kyllähän sen oli pakko tepsiä minullekin, jos se tepsii niille telkkarin laihduttajillekin. Rahkaa tuli syötyä kymmeniä litroja...

Kaiken tämän tuloksena kiloja lähti noin 14. Ihan siisti suoritus, mutta mistähän pirusta se sitten lähti, kun se mahareppu mulla on edelleen... ja selässä läskisiivet. Voi olla että ne on vähän pienemmät, mutta olemassa ne on siellä edelleen.

Mietin, että mikä tässä nyt sitten on lopulta se pointti? Yritänkö minä päästä kiloista siksi, että T-paita ikävästi pakkaantuu tohon läskirullan kohille? Vai siksi, että vertaan itseäni mainosten malleihin? Niihin 25 vuotta nuorempiin kaunottariin, joilla ei vielä ole neljää lasta eikä tuplasti enemmän elämää takana? Vai haluanko kenties miellyttää miehen silmää? Laihdutanko mä ihan oikeasti vain itseni vuoksi, paremman olon ja terveyden vuoksi? Enhän mä sairas ole nytkään. Kaikki muut arvot on kohillaan, paitsi vatsan ympärysmitta ja paino.

Voisko sitä olla vaan tyytyväinen rasvakerroksensa keskellä? voisko ostaa vaan isompia vaatteita ja vihdoin antaa periksi niille 20 vuotta kaapissa odottaneille "tsemppifarkuille"? Tosiasia nyt vaan on, että en mä niihin enää koskaan tule mahtumaan. En millään.

Ei musta mitään fitness-kissaa tule, en ole fyysisesti siihen kykenevä nyt enkä milloinkaan. Osaisinko olla tyytyväinen ihan vaan siihen, että mä olen terve, hengissä, kykenen liikkumaan normaalisti ja kaikki on ihan ok? Onko se naisten joku sisäinen miellyttämisen halu vai mikä estää meitä hyväksymästä itseämme ja kehoamme sellaisena kuin se on?

On itseasiassa aika raivostuttavaa nähdä netissä niitä typeriä juttuja julkkiksista; shokkikuvat ilman meikkiä, 20 rumimmin ikääntynyttä tähteä, tällaiselta hän näytti 15 vuotta sitten ja tällainen hän on nyt. Voi ny sun saatana! Kaikki vanhenee, julkkiksetkin. Joskus katsoin niitä kuvia ikääntyneistä julkkiksista. Totesin, että voi hyvänen aika... oletetaanko, että julkkis on vahanukke joka ei vanhene? Kyllä se ikä ja maan vetovoima vaikuttaa meihin kaikkiin. Niin se vaan menee. Miksi siis taistella vastaan?

Aloin tässä miettiä, että auttaisikohan mun vatsasäkki-ongelmaani sellainen, että alankin psyykata itseäni hyväksymään reppuni? Käyn mä niillä aamulenkeillä edelleenkin, mutta en enää edes yritä juosta. Se ei ole mun juttuni. Mä kävelen, koiran kanssa, rauhassa ja tietä pitkin. Nautin hiljaisuudesta, rauhasta, aamun hetkistä. Ja jos sataa, me molemmat käännetään vaan kylkeä ja jatketaan unia. Ei ole pakko, jos ei haluu. Pystyisinkö katsomaan itseäni peilistä irvistelemättä, jos vakuuttelisin itselleni että mun kehoni on vain elämän aallokoissa hyllynyt, venynyt ja repsahtanut? Uskaltaisinko olla tyytyväinen itseeni ihan omana itsenäni, muhkuroitteni kera?

Kaikki kirjoittaa nykyään blogeja. Niitä löytyy jos vaikka mistä aiheesta. Mä en ole koskaan ollut mikään päiväkirjan kirjoittaja, enkä ole näin ollen ymmärtänyt koko blogien olemassaolon ideaa. Onko ideana se, että haluaa jakaa ajatukset ja tunteensa koko maailman kanssa? Kuka näitä sitten näkee ja mistä löytää? Sitä teknistä puolta mä en ehkä ihan ymmärrä, mutta yrityksen ja erehdyksen kautta tässä elämässä on tullut muutkin asiat opittua, joten mä nyt sitten kokeilen tätäkin. Menee kirjoitukset sitte omaksi iloksi tai muitten luettavaksi, ihan se ja sama.

Mä olin juuri kurssilla. Sellasella, jossa yhtenä aiheena oli elämänkaari. Minä, joka olen vähiten visuaalinen ja luova ihminen ikinä, olin mukana määrittelemässä millainen on elämänkaari. Oli tosi vaikea päästä alkuun siinä ryhmätehtävässä, koska mä kapinoin heti alkuun sitä, että miks sen pitää olla kaari? Mikä vitun kaari? Tarkottaako se niinku sitä, että elämä on nousujohteista silloin kun olet lapsi, nuori, aikuinen... sitten saavutat jonkun keskivaiheen elämässä ja sen jälkeen kaikki onkin pelkkää alamäkeä? Aika masentava ajatus. Eli miksi siitä pitää piirtää kaari? Miks sen nimi on elämänkaari? Eikö se vois olla elämän ympyrä? Paljon mielekkäämpi ajatus... niinkuin että vaippaikäisestä lähdetään liikkeelle ja vaippaikäiseksi päädytään ennen monttuun sukeltamista. Tai viiva, jana, suora. Voishan sen piirtää nousevana janana. Että niinkuin taivaaseen ollaan menossa loppupeleissä... tai kuka siihen nyt uskoo. Tällä kertaa en puutu tuohon uskon asiaan, mutta ajatuksena ylämäki olisi mieluisampi kuin alamäki elämänkaarta määriteltäessä.

No, kurssikaverit ystävällisesti lievittivät tuskaani antamalla minun piirtää sellaisen loivan kaaren, ettei alamäki olisi niin jyrkän näköinen. Edelleen taistelen alamäkiajatusta vastaan, mutta tehty mikä tehty. Piirsin kaaren ja päästiin tehtävän alkuun. Laitettiin siihen syntymästä kuolemaan eri vaiheet; lapsuus, nuoruus, aikuisuus, keski-ikä... ja sitten mentiin sinne alamäen puolelle; vanhuus, kuolema. Mitäs helvettiä? Ettäkö keski-ikäisenä ollaan siellä elämänkaaren huipulla ja sitten odotellaan vaan kuolemaa? Kurssitoverit keksivät iloisia asioita; oma elämä, aikaa itselle, lapsenlapset, matkustelu... ja mulla pyöri vaan mielessä että voi perkele, kohta alkaa ovesta lappaa lapsenlapsia. Just kun olet omista päässy eroon, niin ne alkaa lisääntyä ja tuovat sitten jälkikasvuaan "mummille" hoitoon. Missä välissä siinä sitten sitä omaa elämää vietät? Missä välissä matkustelet? Kuitenkin olet vielä työelämässä, duunissa 8-16 joka arkipäivä... jos siis kunto kestää. Ja jos se ei kestä niin sitten sä lahoat vaivaisena kotona, etkä pysyt matkustelemaan. Onko se oma laatuaika sitten sitä, että kudot sukkaa lapsenlapsilaumallesi ja kun niillä kaikilla on jo kaapit täynnä villasukkia, kudot niitä sitten myyjäisiin ja kylmistä varpaista kärsiville lapsille ympäri maailmaa? En mä osaa kutoa edes kantapäätä!

Miksi se oma elämä tulee vasta siellä seniori-iässä? Eikö sitä pitäisi elää tässä samalla? Ihan koko ajan? Ei sitä välttämättä pysty villeimpiä haaveitaan toteuttamaan, mutta pitäisihän sitä osata nauttia jokaisesta päivästä, siitä tavallisesta arjesta, löytää ne ilot pienistä asioista, hetkistä, joita elät. Ihan vaan siksi, että elät ja olet tehnyt omat valintasi, miksi elämäsi on juuri sellaista kuin se on.

No, saatiin me se tehtävä tehtyä, siihen kuolemaan asti. Siihen se elämänkaari päättyi... enkä viitsinyt enää kurssikavereiden kauhuksi alkaa vääntää siitä, päättyykö vai eikö pääty ja mistä me sitäkään tiedetään. Olisin halunnut siihen kaareen pienen hännän, joka olisi noussut uudestaan ylöspäin, mutta annoin olla... Tuloksena oli elämänkaari, jollaiseksi se kai yleisesti ottaen käsitetään, normaaliusperiaatteiden mukaisesti. Enkä mä oikeasti usko, että kenelläkään se niin simppelisti menisi. Jokaisen elämä on omansa näköinen, tapahtumat ja sisältö erilainen, mutta ikään sä et voi vaikuttaa. Aika jyrää eteenpäin tasaisesti ja varmasti, ja jossain vaiheessa se loppuu. Elä siis elämäsi siten, että voit olla siihen tyytyväinen. Ei se tarvitse Amatzonin seikkailumatkoja tai aavikkosafareita ollakseen tyydyttävää elämää. Se voi olla aikaa rakkaitten kanssa, hyvä leffa, suklaalevy ja lasi viiniä tai se voi olla tasojen suorittamista Candy crahsissa... mikä kenellekin iloa tuottaa. Nauti elämästäsi.

Blogineitsyys on nyt korkattu. Myöhemmin lisää.